Tuntuu hassulta kirjoittaa tätä postausta. Postausta, josta suunnittelin viikonlopun kunniaksi aivan erilaista, jotain hieman piristävämpää, mutta tämän päivän tapahtumat eivät voi olla vaikuttamatta siihen. Tarkoituksena oli laittaa alekoodia vaatteiden verkkokauppaan, mutta se tuntuu aika turhamaiselta nyt. Samoin omat hymyilevät kasvot kuvissa. Nyt ei paljoa hymyilytä. Ironisesti satuttiin ottamaan nämä kuvat vielä parinsadan metrin päästä hyökkäyspaikasta.

Otsikoksi en keksinyt parempaa. En ole edes kauhean uskonnollinen, mutta kyllä oman pienen kotikaupungin tapahtumat pysäyttävät. Varsinkin jos on itse tuolloin paikalla. Lähdin töistä tänään hieman aikaisemmin, jotta ehtisin varmasti bussiin. Myöhästyin siitä kuitenkin ja jäin odottelemaan keskustassa seuraavaa. Kirjoittelin rauhassa viikonlopun to do-listaa, kunnes huomasin, miten ympärilläni olevat ihmiset alkoivat liikehtimaan epänormaalin kiihkeästi. Kuuntelin sivukorvalla kahden naisen hermostunutta keskustelua siitä, miten heitä vastaan oli juossut ihmisiä, jotka olivat varoittaneet menemästä keskustaan. Muutama lauseenvaihto taposta, sapelista ja kuolleesta henkilöstä. Monta miestä jahtaa jossain jotain. Mitä täällä tapahtuu?! Suuri epätietoisuus ihmisten kasvoilla paljasti, ettei ollut kyse mistään tavallisesta perjantaikahakasta. No, ei sellainenkaan tavallinen olisi Turun kaduilla kesken päivää, mutta kuitenkin.

Poliisiautoja ajoi pillit puhkuen ohi. Välillä ambulansseja. Menin jossain vaiheessa laskuissa sekaisin. Epätietoisuus oli valtava ja tuli vain sellainen olo, että täältä on päästävä välittömästi pois. En tiennyt olimmeko juuri nyt itsekin vaarassa siinä pysäkillä seisoessamme. Yritin kaikista mahdollisista paikoista etsiä jotain tietoa tapahtuneesta. Ei missään mitään. En tiennyt oliko hyökkääjiä kuinka monta ja olivatko he vielä vapaalla jalalla. Olin tarpeeksi kaukana tapahtumapaikasta, että en tiennyt varmasti mitä oli tapahtunut, mutta näin silti Aurakadun ja Yliopistonkadun kulman olevan sekaisin. Hyppäsin ekaan vastaantulevaan bussiin, jotta pääsisin mahdollisimman kauas keskustasta. Soittaisin sitten taksin jostain kotiin.

Bussi kulki hyökkäyspaikan ohi. Maassa makasi eloton verinen ruumis. Brahenkadun puoli Puutorilla oli tukittu poliisiautoilla. Kävelen aina tuota kyseistä reittiä kuntosalille, joten oli onni onnettomuudessa, että juuri tänään olin päättänytkin mennä treenaamaan toiselle salille. Tai enhän nyt enää ollut menossa yhtään minnekään muualle kuin mahdollisimman kauas keskustasta.

Samalla puhelin alkoi täyttymään viesteistä. Toljotin niitä hetken, kunnes iski suuri huoli omasta pikkuveljestäni, joka tulee koulusta keskustan kautta kotiin. Soitin ensimmäisenä äidilleni ja itkua pidätellen takeltelin, että ovathan kaikki perheenjäsenet kotona juuri nyt. Olivathan he. Onneksi veljeni oli päässyt jo aikaisemmin koulusta.

Mulle iski bussissa sellainen epätodellinen pelon tunne, jota en ole ennen kokenut. Tai kylläpäs olen. Fiilis tuntui vähän samalta kuin silloin kun toinen pikkuveljeni kuoli. Sellainen suru, epätoivo ja shokki samaan aikaan. Nyt jälkeenpäin se tuntuu vähän naurettavalta, sillä mullehan ei edes käynyt mitään. Kai mä saan silti tuntea näin?

Meni tämän illan suunnitelmat uusiksi, sillä en ole pystynyt olla selaamatta somea. Hirveää spekulaatiota osassa, kun juuri mistään ei pystytä vielä olemaan varmoja. Jossain väitettiin, että Saksassakin olisi tapahtunut jotain, mutta en löytänyt siitä mitään tietoa. Miten tässä mielentilassa voi mennä edes nukkumaan?

Miten Turun tapahtumat vaikuttivat teidän elämäänne?
Shortly in English:

There was a stabbing attack at my home city today and I was there. I planned to post something else (that’s why I’m smiling in these pictures) but feeling angry and sad at the moment.

Vastaa

css.php