Category

Wellness

Category

Social media detox – Kulutan liikaa aikaa somessa

Nyt kun olen alkanut kirjoitella blogia taas enemmän, huomaan kuinka kirjoitustaitoni on selkästi taantunut. Aikaisemmin sanoja ja niiden synonyymejä vain putkahteli päähän kun nyt voin joutua pinnistelemään jonkin helponkin sanan kanssa. Olen aika varma, että tämä johtuu osittain siitä, että en enää lue niin paljon kuin aikaisemmin. Ennen luin aamiaispöydässäkin kaikki ilmaisjakelut Turkulaisesta Gigantin mainoksiin ja illalla nukahdin hyvän kirjan ääreen. Vapaapäivänä saatoin edetä romaania useamman sataa sivua eteenpäin, koska kirjan tarina vei mukanaan. Itse asiassa luin työ- tai koulumatkalla lähes aina bussissa jotain. Nyt en ole lukenut kunnolla mitään varmaan viiteen vuoteen. Mulla ei ole mukamas aikaa. Herranisä, onhan mulla edelleenkin se sama aika käytettävissä kuin aikaisemminkin, mutta priorisoin sen nykyään vain eri tavalla  — neppaillen kaikkea turhaa somessa.

Mulla ja somella on varsinainen viha-rakkaussuhde. Se on varsin inspiroiva, mutta useimmiten myös aivan turha. Huomaan usein tylsistyessäni käteni hakeutuvan luurin ääreen selailemaan Instagramia, Twitteriä ja Facebookia. Snapchatistä en ole enää niin innoissani. Onneksi, sillä noihin nykyisiinkin kuluu jo aivan liikaa aikaa. Kellotin kerran yhtenä vapaana iltana, että mulla kului tähän täysin turhaan rumbaan kaksi tuntia elämästäni. En siis tehnyt salin jälkeen mitään muuta kuin makoilin sängyssä ja pläräsin eri sivuja läpi. Kun olin saanut yhden somen ”päätökseen”, siirryin seuraavaan. Kun olin käynyt kaikki läpi, aloitin kierroksen alusta, ettei minulta vain jäisi jotain näkemättä. Tämä sai minut itsenikin huolestumaan omasta käytöksestäni. Täytyykö oikeasti koko ajan olla tietoinen kaikesta? Olen tämän jälkeen ruvennut välttelemään huomattavasti somea varsinkin iltaisin, sillä rauhoitun paremmin unten mailla ilman somen tuomaa jatkuvaa visuaalista ärsykettä.

Vaikka käytänkin paljon somea, välttelen sitä aivan viimeiseen asti esimerkiksi tapaamisissa. Mua haittaa aivan suunnattomasti, että joku keskittyy tapaamisessa (oli se sitten kuinka kasuaali tahansa) mieluummin puhelimensa selailuun kuin höpöttelyyn kanssani, sillä koen vahvasti ettei minua arvosteta. Turhaudun siis todella paljon jos toinen ei ole aktiivisesti läsnä siinä hetkessä. Päätimme myös tässä kotitaloudessa jokunen kuukausi takaperin, että emme koske puhelimeen enää tietyn kellonajan jälkeen. Aina tämä ei ole onnistunut aivan täydellisesti, mutta yritys on kova! 😀

Olen huomannut, että olen alkanut haaveilemaan suuresti mökille lähtemisestä. Meidän mökillämme ei siis toimi yhtään mikään. Puhelutkaan eivät välttämättä tule perille huonojen linjojen vuoksi. Se siinä onkin juuri parasta —  se kun olet aivan tavoittamattomissa. Mennään mökille seuraavan kerran muutaman viikon päästä pääsiäisenä. Pidän silloin kunnon somepaaston.

Kuinka paljon aikaa sinä käytät sosiaalisen median parissa?

 

Seuraa blogia Facebookissa, InstagramissaBloglovinissa tai Blogit.fissä.

How to create happiness – Muutama sana onnellisuudesta

Mua taitaa vaivata orastava 25-vuoden kriisi, sillä olen paljon viime aikoina mietiskellyt paljon mitä haluan elämältäni, missä haluan olla viiden vuoden päästä ja mitkä asiat tekevät onnelliseksi juuri nyt. Onni kun ei ole mitään konkretiaa, vaan se on tunne siitä, että elämässä on kaikki hyvin juuri sillä hetkellä. Jos onni on tunne, niin tunteethan voi itse luoda tai ainakin niihin voi itse vaikuttaa. Eikö rationaalisesti ajateltuna oman onnensa voi sitten luoda itse keskittymällä esimerkiksi niihin asioihin, jotka tuottavat oikeasti hyvää oloa? Tätä vyyhtiä purkamalla on helppo lähteä tutkailemaan omia tuntemuksiaan ja löytää sitä kautta ne hetket elämästään, jolloin on onnellisimmillaan.

Mulle onnea ovat esimerkiksi sunnuntaipäivät. Sunnuntai on nykyään mun viikon lempipäivä, sillä teen silloin aina kaikkea sellaista, josta mulle tulee todella hyvä fiilis. Usein sunnuntait alkavat myöhäiselllä (ja nimenomaan rauhallisella) aamiaisella, jonka jälkeen olen nyt useana viikkona peräkkäin lähtenyt katsomaan kevään kilpailijoiden poseeraustreenejä kotisalilleni Gym2000:een. Musta on todella kiva seurata näiden kilpailijoiden kehittymistä jaa fiilistellä siinä samassa sitä dieettifiilistä.

Posetreenien jälkeen suuntaan lounaalle. Meillä on ollut jo vuosia tapana syödä sunnuntaisin  yhdessä perhelounas, jossa jaetaan aina viikon kuulumiset ja tulevan viikon suunnitelmat sekä kaikki mahdolliset elämänohjeet 😀 Ruokailun jälkeen suuntaamme avopuolisoni kanssa uimaan. Uimisesta on tullutkin meille sellainen rento yhteinen harrastus, jota molemmat odotamme koko viikon aina innoissamme. Siinä se sunnuntai sitten menikin. Sunnuntaihin sisältyy paljon minulle mukavaa tekemistä, mutta keksitkö tästä mikä tuossa sunnuntaipäivässä niin viehättää ja saa hymyn korviin? Ne on ne muut ihmiset, joiden lähellä on hyvä olla. Hakeutumalla tarkoituksenmukaisesti tilanteisiin, jotka tuovat minulle aidosti hyvää oloa, pystyn itse vaikuttamaan onnellisuuteni. Lopetetaan siis se sitten kun-ajattelu ja keskitytään tarkoituksella niihin hetkiin, jotka tuovat elämäämme iloa. Millaiset asiat tuovat sulle onnea?

Seuraa blogia Facebookissa, Instagramissa tai Bloglovinissa.

Does the perfect body really exists

Aloitetaanko postaus kaunistelematta spoilaamalla vastaus? Vastaus on lyhyt ja ytimekäs: ei ole. Meillä naisilla, ja miksei miehilläkin, on käsittämättömän tarve tavoitella mahdottomia. Tai ainakin meillä nuoremmilla, jotka emme ole ehkä löytäneet vielä omaa itseämme ja kärjistetysti sanoen ainoa naisen vartalo, jonka olemme oman äitimme lisäksi nähneet, on se mitä saamme mediasta irti. Onneksi median paletti  tuntuu olevan jatkuvasti monipuolistumassa, mutta silti vaikeasti saavutettavia vartaloita (oli takana geenit, kova työ tai muut avusteet) pidetään vieläkin lähes poikkeuksetta tavoiteltavina. Tai ei meistä suurin osa varmaankaan oikeasti tavoittele mitään tietynlaista utopista vartaloa, mutta tuskastumme kyllä niiden kautta omaan normaaliuteemme. Saakeli kun tämä mekko olisi muuten täydellinen, mutta tää mun vatsamakkara pilaa tän kaiken. 

Mutta avaamaanpa postauksen aihetta tositarinan muodossa. Mua kiinnosti itseäni nuorempana erittäin paljon mallin työt. Se miksi kyseiset hommat kiinnostivat, sitä en tasan tarkkaa enää muista. Ehkä siksi, että olin aivan älyttömän kiinnostunut muodista ja televisiossa pyöri jatkuvasti Huippumalli haussa-ohjelma. Se jenkkiversio tietenkin. Sain unelman vietyä ajatuksen tasolta niinkin pitkälle, että pääsin näyttäytymään muutamissa arvostetuissa mallitoimistoissa.

Yhdessä mallitoimistossa todettiin heti aluksi mun pituuden, joka on muuten 173 cm, olevan aivan liian lyhyt ja lantiokin on aivan liian leveä. Muistan ikuisesti miten papereihin kirjoitettiin kissankokoisin kirjaimin lantion ympäryksen kohdalle 93 cm. Se varmaan ympyröitiin vielä punakynälläkin. Ehkä liioittelen. Kasvot olivat sentään persoonalliset. Olin ennen näyttäytymistä verrannut itseäni toimiston listoilla olevien samanpituisten tyttöjen mittoihin ja todennut niiden olevan meillä suurinpiirtein samat. Yhtäkkiä mittauksessa lantiolle pamahtikin viisi lisäsenttiä, joita sitten mittailin useaan kertaan kotona jälkikäteen vain todetakseni, että mittaus oli tehty jotenkin väärin. Loppujen lopuksi oli aivan sama miksi toimisto ei ollut kiinnostunut musta, sillä en olisi kuitenkaan täyttänyt alan vaatimuksia. Hoikkahan olin, mutta en tarpeeksi. Vartaloni ei ole ollut ikinä poikamaisen suora, vaan se on enemmänkin atleettinen. Olin vääränlainen. Tarinan opetuksena on se, että vertasin itseäni nuorena ja tyhmänä johonkin, mitä minun ei ollut mahdollista olla. Kuinka kuluttavaa, tuskastuttavaa ja täysin turhaa.

Fitness-kisojen myötä huomasin, että vartaloni on täydellinen juuri siihen. On reittä ja peppua, nyt salitreenamisen jäljiltä alkaa olla hartiaa ja olkapäätäkin. Ainakin vähäsen. Ja mä itseasiassa pidän olomuodostani sellaisenaan. Kilpailumielessä fysiikkalajeissa kroppa ei ole tietystikään ikinä valmis ja siinä urheilun suola onkin. On aina jotain kehitettävää, mutta se ei tarkoita ettei voisi olla samalla tyytyväinen ja rakastaa itseään. Ymmärrän kuitenkin siis hyvin jos tuskastuttaa tavoitella jotain minkä tavoitteleminen vie enemmän energiaa kuin antaa sitä. En missään nimessä sano, että ei saa tavoitella. Saa ja pitääkin, kunhan se antaa enemmän kuin ottaa.

Mulla on mennyt henkilökohtaisesti aika kauan hyväksyä, että olen hyvä juuri tällaisenä. Vartaloni ei ole täydellinen, mutta viihdyn muuten nahoissani. Ulkonäköni ei määrittele minua ihmisenä, tekoni ja sanani enemmänkin. Mulla voi olla hyvin selluliittiä reisissä ilman, että se tekee minusta huonompaa kuin kenestä muustakaan. Voin näyttää juuri siltä miltä tahdon ilman, että tuomitsen itseni vääränlaiseksi. Joku muu taas voi tuomita. Eri asia on se kiinnostaako mua se. Välillä toki mietin kun käyn kuntosalilla naisten salin puolella vilahtamassa, että näytänpäs näiden sirojen tyttöjen vierellä kauhealta mörssäriltä, mutta se on onneksi ohimenevää ♡

Täydellistä vartaloa ei siis ole olemassa, mutta normaaleita vartaloita on. Ja normaalius on myös täydellistä. 

Long story short – a perfect body doesn’t exist. Don’t get me wrong, there are some very beautiful people. We are just inundated with unrealistic images we see on media and place our hopes and dreams on the desire to one day look like them. With digital enhancement feeding the nation with images of perfect physiques, round butts, long legs and equal proportions many strive for this unachievable image. We are all built differently and our body’s won’t look same. Remember we are all perfect in our unique forms and should embrace ourselves completely as we are. Embracing your natural features and the shape you possess ♡

Shirt // Adidas (similar here)
Leggins // Six Deuce

 

Kuvat: Siiri Saarela
P
ostaus sisältää mainoslinkkejä

 

css.php